Tässä tällainen proosaruno kokeilu... Ottakaa kiitos kantaa ja kommentoikaa.
AAMU JA KASTE
Lakana märkänä hiestä, tyynyllä kuolalammikko, siitä sinä heräsit vaikka juuri sanoit ettei talvella ole aamukastetta. Ei ole enää aamua ei ole enää kastetta ei ole enää kuin vain etää. Sinä aamuna sinä sanoi, ettei ole. Mitään. Ei edes Sitä vaikka se oli sinun aamuinen kaste ennen kuin voi nousta. Sängystä ja herätä. Nyt se on mennyt. Jonnekin. Kaste ja aamu ja talvi jolloin lähdit vaikka et ollut kunnolla heräänytkään. Vai olinko se minä. Lähtenyt. Vai olenko kuvitellut, että aamuissani oli joku herätys vaikka siinä oli vain tyhjä tyynyt ja täytetty Nalle Puh. Jos olenkin nukkunut onneni ohitse minä kerrassaan heräämätön aamuinen unikeko. Kastepisara maan pinnalla, se joka oli juuri tippunut kissankellon lehdeltä. Lakana märkänä hiestä, tyynyllä kuolalammikko. Siitä minä heräsin tänä aamuna. Kuivuneena kastepisarana ja ymmärtäneenä ettei ollut talvi. Se sama talvi jolloin ei ollut enää aamuista kastajaista. Oli sen saman talven jälkeinen kesä ja ulkona satoi vettä juuri sen saman sateenkaaren alta ja päältä josta minä näin unta. Unta rahakirstusta jossa oli vettä sillä asuin aavikolla. Nukuin palmunlehden päällä isossa hiekkakassassa. Aamulla jäljellä oli kuivunut kuolalammikokko yksinäisessä kaksiossa kuolleessa korttelissa jossa kukaan ei osannut kieltäni. Ei sitä tunnistettu vaikka kuinka näytin sitä. Ehkä he eivät nähneet sitä kaikelta karheudelta ja kauhulta. Silloin ehkä huomasivat kun söin jäätelöä lastenkeinussa ja irvistelin haalaripukuisille muumeille. Korttelikieli on niin vaikeaa vaikka sitä kaikki osaavat, mutta kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei näe korttelikieltä sateenkaarelta ja aamukasteelta sillä lokkien kirkuna vie aamulla kello neljä kaiken huomion siltä mikä oikeasti on tärkeää. Niin mikä?
