- Hyvä, hyvä. Mä olen aina kannustanut sua sanoi lippalakkipäinen mies.

Aurinko porotti taivaalta ja teki pupilleista olemattomat. Näkymättömät niin kuin silmät. Asfaltti hikoili ja punaiset haalarit puskivat itsestään hien hajua. Urheilumeininkiä. Juuri sitä missä riittää taputtelijoita. Tukijoita ja kannustajia.

- Hmm, toinen hymisee tyytyväisenä.

Lisää miehiä ja naisia riensi paikalle ja kaikki halusivat taputtaa olkapäälle, halata, sanoa jotain.

Punahaalarinen mies hymyili eikä sanonut mitään. Miksi sanoisi? Juuri nyt ei ole mitään sanottavaa. Juuri nyt aurinko paistaa eikä kukaan muista viime kuukausina lööpeissä kirjoitettuja asioita. Nyt ollaan hyviä jätkiä. Nyt ollaan noustu jalustalta vieläkin korkeammalle. Jonnekin mistä voi tippua kivikkoon ja loukata itsensä. Sitten joskus. Ei nyt. Nyt paistaa aurinko. Nyt on vain käveltävä eteenpäin vaikkeivat jalat kanna. Jano. Punahaalarinen mies nopeutti askeliaan väkijoukosta huolimatta. Sisällä olisi vettä ja pääsisi istumaan. Hymyilyttää. Tuli mieleen ne kaikki hyvät asiat. Häät ja vieraat. Ystävät joita ei ollut nähnyt aikoihin. Se oli silloin. Hyvään aikaan. Nyt ei ollut enää hyvä aika. Nyt oltiin ohitettu taivas ja menty avaruuteen. Oltiin siirrytty taivaasta nirvanaan.

- Haekko yhen vesipullon, mies huusi sisään astuessaan.

Joku väenpaljoudestä erkaantui ja säntäsi poispäin. Pyrkyri, mielistelijä. Se sama joka nyökytteli kun kritisoitiin huonosti menneestä kilpailusta. Sinne juoksi. Pieni pala paperia. Paskapaperia.

-Kiitti, sanoi mies kuitenkin kun pyrkyri toi vesipullon.

Pyrkyrin kasvot loistivat. Se tunsi itsensä tärkeäksi. Hankki juuri itselleen elämän sisällön.

Punahaalarinen mies katsoi ympärilleen. Katsoi sormeensa ja varmisti. Siinä se on. Hyvä.

- Vaimosi lähetti onnittelut, joku huusi kauempaa.

- Hmm, mutisi punahaalarinen mies takaisin ja kiiruhti askeliaan.

Käytävällä odotti tummapukuinen mies. Hänellä oli kädessään kansio.

- Onneksi olkoon sanoi tumma pukuinen mies ja halasi taputtaen selkään.

- Juu kiitti. Mennään kokoushuoneeseen.

Punahaalarinen mies laittoi oven heidän perässään kiinni ja käveli pöydän ääreen. Mahonkia. Pöytä ja tuolit olivat mahonkia ja ikkunoissa olivat sävyihin sopivat tummat verhot. Niin sen kuului mennä. Arvokkaaseen tilaisuuteen arvokkaat kalusteet. Punahaalarinen mies otti kynän pöydältä.

- Mihin mä kirjotan?

- Haluaksä lukea nää läpi?

- Ei o tarvetta. Jos siinä on ne mistä on sovittu.

- On.

- No sit. Mä haluan hoitaa tän jutun nyt ohitse. On vähän kiire.

Pukuun pukeutunut mies ojensi paperit pöydälle ja näytti mihin piti laittaa allekirjoitus.

- Oleksä ihan varma?

- Varmempi kuin koskaan. Vai satuitko näkemään sitä täällä?

- No, en kyllä, mutta..

- No sitten. Tää oli jo mietitty valmiiksi.

Punahaalarinen mies kirjoitti nimensä ja jätti kynän pöydälle. Askel oli nyt kevyempi ja  hymy ylettyi silmiin asti. Nyt piti jo kiirehtiä. Siellä odottivat jo valokuvaajat ja yleisö. Käytävällä odotti pyrkyri. Mairitteleva hymy naamalla odottaen, että voisi täytää elämän tehtäväänsä.

- Tee yksi palvelus, punapukuinen sanoi pyrkyrille.

- Minäkö?

- Just sä. Sä muistutat tietyssä mielessä mun vaimoa. Teissä on paljon yhteistä.

Pyrkyrin posket alkoivat punoittaa onnesta ja huomiosta. Pyrkyri oli saanut täyttymyksen olemassa ololleen. Pyrkyrillä oli nyt elämäntehtävä. Punahaalarinen mies antoi kädestään jotain pyrkyrille ja naurahti.

- Vie toi mun vaimolle. Henkilökohtaisesti.

- Mitä mä sanon?

- Et mitään. Tai sano, että voitajan on helppo hymyillä. Ja että jos ei usko niin katsoo urheiluruudun.

- Mutta täähän on...

Punahaalarinen mies jatkoi matkaansa käytävää pitkin ja ulos, kohti koroketta.

- Voisit joskus yllättää. Ikinä et puhu mitään ja jos joku sana tulee niin sekin kännissä. Mikset sä koskaan osta mulle mitään? Niin se vaimo aina sanoi. Sitä samaa jankutusta kuukaudesta toiseen aina kun he tapasivat.

Taputukset ja hurraukset saattelivat punahaalarisen miehen korkeimmalle korokkeelle. Soi kansallislaulu, kaikui toimittajien kysymykset, kuului selkääntaputtajien onnentoivotukset, välähtelivät salamavalot, kysyttiin tunnelmia.

- Loistavat. Annoin vaimo yllätyksen, sanoi haastateltava ja nauroi.