Kannatti sitten lopettaa lääkitys. Sai alottaa kuukauden tauon jälkeen uudestaan. Ei muuten, mutta kun rupes itkettään kun katsoi tanssii tähtien kanssa finaalia. Syy: kauniit hameet. Ja itketti mainokset. Syy: kun oli niin koskettavia. Ja itketti kun tuli kaverilta tekstari. Syy: oli niin kauniisti sanottu. Luoja! Sit alkoi taas unihäiriöt. Nukuin neljä tuntia yössä. Rupee vähän neljännen yön jälkeen ottaan päähän. Varsinkin kun herää kolmelta yöllä ja lehti tulee vasta puoli kuusi. Olis voinu syödä aamupalaa jo aiemmin, mutta kuka sitä nyt ilman aamun lehteä syö. Sit pirtsakkana töihin. Ei paljon jaksanut. Olin töissäkin mielummin omissa oloissani kun muiden seurassa. Sitten alko itkettään kun asiakas sanoi kiitos. Ei hyvää päivää, että pitää viirata päässä! Ei ole hullun elämä helppoa...

Äitini taas ihmettelee mistä olen saanut moisen psyykevikasairauden. "Ei meidän suvussa ole ennen hulluja ollut." No nyt on! Kiva olla eka (lällällää...) Mutta mielestäni parempi vetää sitä lääkettä kun kaivaa hautaansa ja haudata itsensä elävältä. Kyllä taas mietti mitä järkeä tässä kaikessa on kun samalla viikolla tuli tietoa, että se kuollut asiakas menee oikeuslääketieteelliseen ruumiinavaukseen ja sit syksyllä yleinen syyttäjä päättää nostaako kuolemantuottamussyytteen vai ei. Jos nostaa niin nostaa, jos ei niin ei. Meikä aikoo vaihtaa alaa. En suostu enää tekeen näin vastuullista työtä tällä palkalla. Kiire, kiire, kiire. Teet kahden ihmisen työt yksin ja käteen jää kuussa vähemmän kun menee laskuja. Kannattaako kysyn vaan. EI! Jos ajaisin kännissä jonkun kuoliaaksi niin saisin saman syytteen kun siitä, että jätin viideksi minuutiksi lääketarjottimen valvomatta. Elämä on. No kuitenkin. Sitä en surkuttele. Niin mihin jäin. Eli ekaks tuli tää tieto sit esikoisen isä soitti, että aikoo ottaa lapsen luokseen vaikka oikeusteitse. Mukavaa. Olisi huolehtinut lapsestaan jo aiemmat 11-vuotta. Eipä kiinnostanut. Eipä kiinnostanut viedä harrastuksiin, hoitaa kun olin töissä, maksaa harrastuksia, vaatteita tai mitään. Ei kiinnostanut ja nyt muka kiinnostaa. Hah!

Soittelin jo sossuun, että voiko tehdä isä niin. Tehkööt mitä tehkööt, mutta mun lapseni elämää se äijä ei pilaa! Jos olen kasvattanut yksin esikoisestani niinkin järkevän ja mukavan pojan niin en halua, että se kaikki työ menee hukkaan. Että kyllä joillekin vaan laitetaan koettelemuksia lisää ja lisää. Ajattelin silti jaksaa ihan piruuttani. Luoja, että olen ilkeä.

Nim. Eläköön Cipralex-kerho