Tämä viikko on tosiaan ollut melkoisen tunteita herättävä. Koko viikon olen odotellut menkkoja. Eli suomeksi olen ollut maanantaista lähtien pahalla päällä (silloin kun en ole itkenyt). Perjantaina opettajakin totesi, että ihan hyvä jos menisit  vetään nollauskännin... Opiskelijatovereilleni lupasin olla ensi viikolla huomattavasti paremmalla päällä. Suurin osa näytti helpottuneilta. Koulun päätteeksi kävin vielä huutamassa ja miltei itkettämässä kahta kuudesluokkalaista poikaa. Mitäs kiusasivat lastani. Taisi loppua se kiusaaminen siihen. Torstaina puolestaan meni totaali hermo kakkoskerroksen vuokralaisiin. Pitivät bileet. Ei pidä enää.

Lähdin siis perjantaina baariin katsomaan erästä yhtyettä joka on muuten ihan sairaan hyvä. Ja keikka oli hyvä ellei mahtava. Parasta antia oli kuitenkin se, että näin erään tutun johon olen tutustunut entisen harrastukseni kautta... Ahhh... Mikko näytti aivan yhtä hyvältä kuin ennenkin. Olemme nähneet viimeksi kaksi vuotta sitten ja juttu lähti kulkemaan samantien ihan kuin olisimme juuri nähneet. Hän sanoi, että muutto ja työpaikan vaihto on näköjään vaikuttanut positiivisesti kun näytän niin hyvältä. Ja korjasi heti perään, että vaikka ainahan olen näyttänyt. Tässä kohdin meinasin ruveta nauramaan. Ensinnäkin siksi, että Mikko on nähnyt meikäläisen parhaimmillaan tatamilla puolentoista tunnin hikirääkin jälkeen naama punoittaen ja ilman meikin häivää, valtaisasti hieltä haisten. Toiseksi on ollut niin paska viikko (ja kuukausi), että vaikea uskoa näyttävänsä hyvältä. Olo oli ainakin kuin finniperäisellä jättihamsterilla. No, ehkä jotkut tykkäävät?

Nelisen vuotta sitten kun tapasin Mikon ensimmäisen kerran niin jo kolahti ja kovaa, mutta koska hän seurusteli niin annoin asian olla ja mahdollisuuksien mukaan hieman välttelinkin hänen seuraansa. Kyllä silloin jo kemiat paloivat ja räiskyivät. Muistaakseni joku joskus kysyikin salilla, että onko meillä jotain meneillään. Ei ollut. Painotan tätä mennyttä aikamuotoa. Nyt kun takana oli järkyttävä kuukausi (ja kai seitsemän toinen toistaan raskaampaa vuotta) niin päätin antaa mennä. Olla se kaikkien parjaama toinen nainen (hyvä bändi kyllä...siis Toinen Nainen). Mikko oli sitä mieltä, että tavattaisiin jatkossa ja olin ehdottoman samaa mieltä. Pienehkön vihjauksen jälkeen annoin puhelinnumeroni. Onneksi se on salainen jos vaimoke sattuu sen löytämään... Katotaan nyt mitä tästä tulee. Hyvin todennäköisesti tökkään käteni kamelin kakkaan, mutta sen näkee sitten. Turha on kenenkään tässä vaiheessa tulla sanomaan, että mitäs minä sanoin. Ihan turha sanoa. En kuuntele. Annan nyt mennä vaan. Kerrankin. Vieläkin on ihan sekavan eurofinen olo. Me K:n kanssa kutsutaan näitä päiviä after sex days. Kolme päivää leijuu pilvissä ja sitten iskee reaaliterapia. Minäpä leijun tässä vielä huomisen ja palaan sitten tiistaiksi maan pinnalle. (Ellei joku nimeltä mainitsematon soita?)

Esikoiseni muuttaa isälleen jo tämän lukukauden aikana. Hieman haikea olo. Muuttakoon kun sinne haluaa. Ehkä se eräiden nimeltä mainitsemattomien ihmisten painostus lakkaa. On takki niin tyhjänä, että ei jaksaisi enää mitään kritiikkiä. Tiistaina kuopuksen isä soitti, että jaksanko. Sanoin, että en. Hän vaan jatkoi, että sanot sitten oikeasti kun et enää jaksa. No en NYT enää jaksa. Yksi pienikin vastoinkäyminen niin se on siinä. Parempi kun ei ajattele tätä elämäänsä. Ei tule paha mieli. Mielummin ajattelen jotain kivaa... kuten... jotain jolla on erittäin hyvän näköinen m. gluteus maksimus. Sekä reidet.. että hartiat... joo... heti tuli paljon parempi mieli!