Keksin kesäkuussa mikä se elämän tarkoitus oikein on. Elämän tarkoitus on oppia luopumaan. Sitä se on. Vauvasta lähtien aina vanhuuteen. Sitten kun vanhana on elänyt elämänsä ja on siihen tyytyväinen on valmis luopumaan siitäkin. Mikään ei ole pysyvää. Ei terveys, ei lapset, ei ystävät, ei rakkaus eikä varsinkaan raha. Muistotkin ovat niitä jotka jolleivat katoa niin ainakin haalistuvat. Pitää vain nauttia ja elää se hetki mikä juuri nyt on. Turha kaihoten odotella jotain mitä tulevaisuus tuo. Se joko tuo tai on tuomatta.

Tämä elämän tarkoitus tuli mieleen siitä kun eräänä aamuna töissä eräs asiakas kertoi hänen viimeisen ystävättärensä kuolleen edellisellä viikolla. Tämä nainen tosi vain, että luopumista, luopumista, sitä tämä elämä nykyään vain on.

Mistä kaikesta minun pitäisi opetella luopumaan? Raha. Sen mahti on liiallinen. Vähemmälläkin pärjäisi.Tulee kerättyä vaan kaikenlaista turhaa ja turhamaista. Ihan varmasti tulisin toimeen ilman 24h ruskeita kulhoja (mutta kun ne sopii olohuoneeseen!) tai Luhdan pyyhkeitä (pehmeitä ovat...). Välttämättä ei tarvitsisi ostaa lapsille niin paljoa vaatteita (ei tarvi pestä niin usein pyykkiä eli säästän sähköä ja vettä...) tai turhia muroja (puuron keittäminen vie sähköä...). Kirjoista en tingi! Niihin voi aina satsata!

Loppuis jo tää yö. Vielä reilut kolme tuntia töitä ja sitten nukkumaan kotiin. Ihan kun sais nukuttua kun esikoinen mölyää. Yritän ainakin.