Heräsin aamulla (oikeastaan kello oli jo 11) kun ovikelloa soitettiin kuin viimeissä hädässä. Sitten alkoi oven hakkaaminen. Helvetin virpojat.

Paino oli aamulla tippunut. 66.5 kiloa näytti vaaka. Loistavaa! Tavoitehan oli päästä takaisin sinne 65 kiloon. Ei enää paha matka. En silti kokeile vielä hetkeen niitä pyykissä kutistuneita housuja niin ei tule paha mieli.

Eilen tuli ensimmäistä kertaa vuosiin sellainen olo, että nyt kaikki on hyvin. Sama fiilis jatkuu tänään. Tosin ei huvita tehdä mitään, mutta kuitenkin on sellainen kaikkeen tyytyväinen olo. Ehkä tämä elämä tästä alkaa vihdoinkin sujua. Juteltiin eilen kaikesta mahdollisesta Herra R:n kanssa myös viime kesän erään ihmisen tempaukset (terkkuja ja kiitos vielä Saijalle ja M:lle tuesta ja avusta) sekä Esikoisen muutot ja sitä edeltävät paska asiat.

Perjantaina kävin eräällä ystävälläni ja kahvin lomassa puhuttiin psykoosit ja masennukset läpi. Molemmilla oli kaksi vuotta sitten romahdus pään sisällä. Ihanaa kun on joku jonka kanssa puhua näistä asioista. Kiitos myös K:lle jatkuvasta tuesta. (Ole hyvä kun kuitenkin vastaat, että samoin.) Se vaan on tosiasia, että kun on itse kokenut masennukset ja itsemurha-ajatukset niin sitä ei kukaan muu voi ymmärtää millainen olo voi ihmisellä olla. Sitä vain yrittää selvitä seuraavaan minuuttiin, ei voisi kuvitellakaan, että pystyisi olemaan seuraavaan päivään. On järkyttävää miten helvetillisen voimakas se ahdistus on mikä päälle iskee. Aina kun tulee jotain pientä vastoinkäymistä niin pelkää, että mitä jos nyt se alamäki taas alkaa. Torstaina oli sellainen päivä. Onneksi meni ohitse ja nopeasti. Onneksi juteltiin Herra R:n kanssa taas asioita selviksi. Luoja, että se on ihana!