Tänään tuli vastaan ehdottoman vaikea tehtävä minkä vanhempien on tehtävä. Niitä helpompia on saada lapsi siivoamaan huoneensa, viemään roskat, tekemään läksynsä, olemaan kiltisti kylässä. Kävin esikoisen koululla hakemassa teatterilippuja ja opettaja kertoi luokkaa kohdanneesta surusta. Eräs esikoisen luokkatovereista sairasti sydänsairautta ja hänet leikattiin toissa viikolla. Tämän sydän ei valitettavasti kestänyt leikkausta vaan poika menehtyi. Tämä sitten piti puhelimitse kertoa lapselleen. Itsekin on melkoisen järkyttynyt nuoren ihmisen kuolemasta, joten näin vaikeaa paikka ei ole tullutkaan vanhempana ollessessa. Hautajaiset ovat tulossa ja esikoinen miettii osallistuuko vai ei.

Itse olen sitä mieltä, että toisen ihmisen (tai lemmikkieläimen) hautaansaattaminen on yksi merkittävä osa suruprosessia ja se olisi läpikäytävä. Siinä on mahdollisuus hyvästellä ja päättää jokin osa elämästä. Siitä on jatkettava eteenpäin.

Itseäni itketti jo koulussa kun opettaja tätä minulle kertoi ja jokseenkin sekavin mielin menin kuitenkin kouluun tänään. Ei siitä vain tullut mitään. Teoriatunnit meni jotenkin, mutta ensimmäinen hieronta kun tuli niin oli aikaa miettiä ja täytyy sanoa, että oli aika pitkä se 45 minuuttia. Rakkaat opiskelutoverini tekivät loput illan hieronnat koska ei vain pystynyt. Ahdisti niin paljon. Mutta täytyy sanoa, että kyllä ne siellä koulussa vain ovat maailman ihanampia. Osan takia tekisin ihan mitä vain. Luulenkin, että tämä joukko jää vielä "pyörimään jalkoihin" koulunkin jälkeen.

Eilisessä työhaastattelussa tuli puheeksi minun ystäväpiirini. Sanoinkin, että se jolla on yksi tosi ystävä saa olla onnellinen. Minulla on niitä monta eli se on enemmän kuin sata lottovoittoa elämän aikana. Ei kyllä koskaan tarvitse jäädä yksin näiden maailman parhaiden ystävien keskellä! Kiitosta vaan Murut!